Lost in a sea

Tuntuu tällä hetkellä siltä et oon vaan niin eksynyt kun vaan voi olla. Sain viime viikolla tietää, että miuta ei valittu mielenterveys- ja päihdetyön osaamisalalle. Putos aikalailla pohja monelta asialta. Monet varmaan aattelee et "No voi hyvänen aika sentään. Ota ittees niskasta kii ja ota se kuntoutumisen osaamisala, kun siinäkin on niitä samoja opintoja. En miekään oo saanu aina just sitä mitä oon halunnu, mut se on vaan elämää."

Niin. Elämää. Miun elämä on aina ollut täynnä valintoja ja vaihtoehtoja. Suurinosa niistä on ollut sellaisia valintoja, että on pitänyt valita kahdesta vaihtoehdosta joista oikein kumpikaan ei ole ollut miun mielestä hyvä. Ne jotka miut tuntee tietää mistä mie puhun. Ajattelin viime vuoden tammikuussa, kun aloitin tuon lähihoitaja-koulutuksen et nyt on hyvä kun miulla on kaksi vaihtoehtoa osaamisaloista, joista molemmista pidän todella paljon (Lapset- ja nuoret sekä tuo mielenterveys- ja päihdetyö). En missään vaiheessa pitänyt edes mahdollisena ettenkö jompaan kumpaan niistä pääsisi. Mie tähtäsin siihen, että valmistun 2015 joulukuussa lähihoitajaksi osaamisalana jompikumpi noista.

Sitten kuten tavallista kaikki ei mennyt niin kuin piti ja ensinnäkin jouduin vaihtamaan opiskeluryhmää ja lykkäämään HoHu-työssäoppimisen aloittamista viime syksystä nyt tähän kevääseen. Jälleen kerran miulla oli kaksi vaihtoehtoa silloin. Joko oisin jatkanut vanhassa ryhmässä, jossa tunsin etten pysty keskittymään opintoihini tai sitten vaihdan ryhmää ja valmistuminen siirtyy. Valitsin pienemmän pahan eli sen, että menen täysin uuteen ryhmään joka on ehtinyt jo luoda oman ryhmähenkensä ja piti taas oppia uudet ihmiset ja jutut.

Huomenna olen menossa juttelemaan opon kanssa siitä, että mitä mie nyt teen. Taas valintoja on kaksi. Joko lähden opiskelemaan lokakuussa kuntoutumisen osaamisalalle ja valmistun sitten ensi vuoden kesällä, kun valinnaisetkin on suoritettu tai sitten lähden elokuussa toiselle sydämen alalleni eli ravintolapuolen opinnot suorittamaan loppuun ne kun jäi silloin 2011 kesken. Sillekin alalle on haastattelut joihin olen menossa maanantaina.

Pientä valoa kuitenkin tuohon työssäoppimiseen tuli, kun toinen ohjaajistani totesi eilen ihan spontaanisti et "Kyllä myö siut näyttöviikolle päästetään älä siitä nyt ainakaan oo huolissasi. Oot petrannut tosi paljon. Vielä kun ottaa huomioon ettei siulla oo mitään kokemusta tästä alasta niin oo vaan ihan ylpeä itsestäsi. Älä aliarvioi itseäsi, se on pahinta mitä voit itselles tehdä." Ensi viikollahan on sitten viimeinen työssäoppimisviikko ja pitäisi se henkilökohtainen näyttösuunnitelma saada sille tolalle et pääsisin ajoissa näyttöä suorittamaan.

Lopuksi totean vain, että jos et saanut tekstistä sitä punaista lankaa kiinni ni lue otsikko ja katso tuo ensimmäinen kuva. Se kertoo kaiken.

Mitä siellä tulevaisuudessa on?

Työssäoppimisen ihanuus ja vaikeus

Tiivistää miun fiilikset

Kohta kaksi viikkoa kasassa HoHun (Hoito- ja huolenpitotyö) työssäoppimista. Olen työssäoppimassa lyhytaikaishoitoa vaativien asiakkaiden kanssa. Miun tekisi niin mieli vaan kopioida suoraan miun työssäoppimisenpäiväkirjasta tekstit tähän, mutta ne on niin pitkiä joten yritän tiivistää.

Miullahan ei ollut alkuun minkäänlaista ennakkoluuloa tätä harkkaa kohtaan vaikka en ole koskaan ajatellut vanhustyön olevan "miun juttu". En ole koskaan tehnyt työtä vanhusten tai muistisairaiden kanssa, joten senkin vuoksi miuta on kauhistuttanut harkan alku.

En vieläkään tiedä täysin mitä mieltä olen tästä harkasta, mutta sen voin ainakin sanoa et kiitos Luojalle siitä et miulla on taas mahtavat ohjaajat ja ihana työporukka. Olen oppinut itsestäni uusia asioita tämän kahden viikon aikana ja olenkin tänään moneen kertaan miettinyt, että harkan jälkeen tekisi mieli kirjoittaa jokin oikein pitkä teksti tänne blogiin otsikolla "Miten HoHu-harkka muutti miuta ihmisenä".

Kunnioitukseni tämän alan työntekijöitä on kasvanut kahden viikon aikana entisestä 100% varmaan 200%:iin. Kiitosta kuulee vähän, mutta valitusta sitäkin enemmän. Milloin ei olla käytetty tarpeeksi ulkona, milloin asiakas istuu vain omassa huoneessa vaikka pitäisi muiden kanssa jutustella tai miten sillä omalla äidillä on hoitopaikassa ollut sukka vinossa. Olen huomannut, että nämä ihmiset tuolla työpaikalla tekevät oikeasti ihmeitä ja hemmetin hyvää työtä. Kertaakaan ei ole miun mielessä ollut, että nämä työntekijät eivät tekisi työtään sydämellä. Eilen työpaikalle tuli erään asiakkaan lapsi käymään ja henkilökohtaisesti kiitti miten hänen äitinsä on saanut todella hyvää hoitoa. Ohjaajani olivat silminnähden ilahtuneita ja kiitollisia, kun joku joskus kiittää.

Vain sellaiset henkilöt, jotka ovat olleet töissä tai työssäoppimassa tämänkaltaisissa paikoissa tietävät miten paljon työtä on ja miten vähän loppupeleissä on aikaa ja henkilökuntaa. Pitäisi hoitaa pesut, pisut, saunotukset, ruokailut, jakaa lääkkeet ja siinä ohessa vielä kuntouttaa asiakkaita. Työpäivän kesto yhdessä vuorossa on noin 8 tuntia kunnes tulee vaihto toisen vuoron työntekijöille. Tekisi mieli jutella asiakkaiden kanssa pitkät tovit heidän menneisyydestään ja siitä mitä he ovat aikoinaan tehneet esim työkseen, koska sekin on parasta hoitoa muistisairaalle ihmiselle. Niin mutta se aika. Se vaan ei riitä tarinointiin, kun pitäisi jo olla toisessa huoneessa auttamassa pesuissa. Niiin ja sitten se ruokakin piti vielä antaa.

Vaikka oma suuntautumisalani ei ole vanhustyö niin voin jo nyt sanoa, että todellakin tämä harkka tulee jollain tavalla muuttamaan miuta ihmisenä. On rankkojakin työvuoroja jolloin tuntuu, että kotiin tullessa käy vain itkemään kun tuntuu et on niin väsynyt eikä saanut mitään aikaiseksi töissä. Onneksi kuitenkin ne rankat vuorot kestää, kun näkee asiakkaan hymyn tai kuulee asiakkaan suusta "Kiitos siulle oikein paljon taas, kun jaksoit auttaa miuta"

Hmm niin. Noh avautumista tällä kertaa. Huomenna aamuvuoroon.... toivottavasti hymyssä suin :)