Mitä opin kuukauden aikana?

Niin se vaan on nyt ohi. Kuukauden työssäoppiminen vanhustyön parissa. Lupailin jossain vaiheessa blogia, että kokoan tästä kuukaudesta oman blogitekstin ja tässä se tulee.

1. Opin, että miussa on vieläkin niitä voimavaroja joiden luulin jo kadonneen.
2. Aina on aikaa edes pieni hetki kuunnella asukasta, jos hänellä on asiaa
3. Vanhustyötä tekevät lähihoitajat ovat uskomattoman sitkeitä sissejä, jotka löytävät hymyn päiväänsä vaikka olisi saanut paidalleen oksennukset, huudot asukkaalta tai ollut muuten vaan todella vaikea päivä
4. Miusta on tähän työhön
5. Olen oppinut oikeasti luottamaan itseeni
6. Neljän tunnin yöunien jälkeen on täysin mahdollista mennä tekemään 8 tunnin aamuvuoro ja olla vielä kaiken lisäksi pirteä
7. Iltavuoron jälkeen on mahdollista löytää pieni hetki parisuhteelle vaikka aamulla pitääkin jo herätä 5:30
8. Ystävyyden merkitys on kasvanut yhä enemmän
9. Ne pienet sanat, kirjoitukset tai teot ystäviltäni (Sanna, Maisa O, Maisa S,  Essi, Reea, Eerika) ovat merkinneet miulle enemmän kuin oisin koskaan osannut ymmärtää
10. On täysin mahdollista pärjätä kokonainen kuukausi pelkästään raejuustosalaatin, maustamattoman jogurtin ja veden voimalla (tähän vähän naurua :D)
11. Jaksan nostaa sängystä ylös n. 100 kiloa painavan miehen järkäleen joka ei ota yhtään omille jaloilleen
12. Uuvuttavan työvuoron jälkeen on mahdollista nauraa
13. Työ, joka ei ole miun juttu voi osoittautua yllättävän antoisaksi kun pääsee näyttämään oman osaamisensa
14. Ohjaajat eivät tarkoita pahaa, kun sanovat et "Älä aina kävele miun perässä vaan mene ja tee itsenäisesti"
15. Olen oppinut kuunteleen ystäviäni ja ymmärtämään, että joskus he ovat oikeassa enkä minä.
16.  Miulla on mahdollisuus saada kiitettävä tästä työssäoppimisjaksosta

Ja lopuksi vielä pieni kuva siitä, että myös fyysinen muutos on mahdollista kuukauden aikana. Pelkästään sillä, että kävelee töihin ja takaisin sekä tietty se hoitotyö mitä teki.

Miksi numerot määrittelevät kuka sie oot?

Indeed

Tänään juttelin miun äidin kanssa siitä miten puheenaiheet kuten raha ja paino ahdistavat meitä molempia. Mie totesin sitten vaan et "Mie tiiän, että oon ylipainoinen. En mie tarvitse siihen vaakaa. Mikäli mie katsoisin vaa'alta paljon mie painan mie luultavasti ahdistuisin tosi paljon." Äiti nyökytteli ja totesi ajattelevan samalla tavalla. Myö ollaan kuitenkin terveitä molemmat ja meillä on hyvä elämä, mutta auta armias kun joku lätkäisee painosi numeroina eteen tulee ihme ahdistus.

Nuorempana muistan, kun asuin kotona ja meillä oli vaaka niin kävin siinä aina aamuisin. Oiskohan se sillo näyttänyt jotain 65kg? Nyt muistan, että vaaka on näyttänyt joissain vaiheessa jopa 93kg. Tänään otin itsestäni peilin  kautta kuvan ja kun katsoin sitä ni mie en kyllä nähnyt ylipainoista ihmistä. Siis ihan oikeasti katsokaa nyt.

Läski?

Ja siis ihan oikeasti mie olen ylipainoinen vaikka en vaa'alla tänään käynytkään porukoiden luona. Mie tiedostan sen, että miulla on mahaa, persettä, allit jne. En ajattele ylipainoani oikeastaan milloinkaan muulloin, kuin silloin kun näen vaa'alta lukemat.

Kuka oli se ääliö, joka keksi vaa'at? Tai sen hiton BMI:n? Miksi pitää olla tällaisia mittareita, jotka "kertovat" meille mitä myö ollaan? Miulla on ihanteelliset verenpaineet, verensokerit eikä miulla mitään muitakaan fyysisiä sairauksia flunssaa lukematta ole ollut (No lapsena oli astma, mut sekään ei enää oireile kuin sillo jos on hometta). Enkö mie nyt sitten mukamas ole terve ihminen? En. En mittareiden mukaan. Miullahan on ylipainoa ja se on epätervettä, sairas ihminenhän mie oon.

Joten teinpähän tänään päätöksen: En astu enää ikinä vaa'alle, jos ei ihan pakko ole. Mie en anna sen määritellä miuta ihmisenä, enkä anna sen numeron pilata miun päivää.

 Mie haluan olla mie ja rakastaa itseäni sellaisena kuin mie oon. Tehkää te samoin.