Anna kaikelle tarkoitus

Kuvan muokannut veljeni Jari

On taas vähän aikaa viimeisimmästä tekstistä. Ei oo jotenkin ollut sellainen olo, että saisi mitään järkevää aikaiseksi. Nyt kuitenkin tuntuu, että tekstiä syntyisi joten tuumasta toimeen.

Mie oon monesti sanonut etten jaksa ja että miksi mie mitään yritän, kun kaikki menee kuitenkin päin helvettiä. Silti mie vaan oon tässä ja katson elämääni taaksepäin. Mitä mie näen siellä? Murtuneen, itseänsä inhoavan nuoren naisen. Tekisi mieli kävellä sen viereen, ottaa kädestä kii ja sanoa et "Hei kyllä sie jaksat. Nouse ylös vaan. Anna tälle kaikelle tarkoitus."

Toisaalta mie oon päättänyt etten katso liikaa taaksepäin sillä katsomalla taaksepäin saattaa pahimmillaan jarruttaa matkaa eteenpäin. Mie oon tehnyt ihan mielettömän homman, että voin sanoa itselleni olevani ylpeä itsestäni.

Uskon kohtaloon. Mitään tässä elämässä ei ainakaan miun kohdalta oo tapahtunut sattumalta. Se, että mie romahdin lukion aikana, muutin asumaan omaan kämppään oli alkusysäys sille kaikelle mitä mie oon tänä päivänä. Mikäli en olisi saanut sossun kautta asuntoa 17-vuotiaana ja sitten myöhemmin kuulla, että "Joo siun pitäis nyt 18-vuotiaana muuttaa pois tästä asunnosta ja mennä etsimään kaupungin vuokra-asuntoa." en olisi koskaan päätynyt muuttamaan Hovinpellolle.

Mikäli en olisi muuttanut Hovinpellolle, en olisi koskaan muuttanut asumaan serkkuni kanssa samaan asuntoon koska loppujen lopuksi Hovinpellolla oleva asunto olikin liian kallis miulle yksin asuttavaksi. Siitä alkoi sitten vauhdikas alamäki, joka oli suoraan sanottuna viinan huuruinen. Ajoin itseni tiedostamatta tai tietoisesti kohti sellaista masennuskautta jota en tulisi koskaan näkemään elämässäni enää.

Tämä ajanjakso ei oikeasti kestänyt kuin vuoden, mutta siinä on parin ihmiselämän ainekset. 2007 vuoden lokakuussa muutin asumaan omilleni ja vuoden 2008 marraskuussa miut kirjattiin osastohoitoon. Miun lukiosuoritukset alkoi mennä roimasti alaspäin kun en saanut itseäni aamuisin kouluun. Sanoin terapeutilleni: "Mikäli mie en saa nyt apua, mie hyppään ensimmäisen auton alle joka tuosta kulkee." Samana iltana miulle soitettin psykiatriselta osastolta ja kerrottiin, että pääsisin heti aamulla hoitoon.

Moni varmasti kauhistelee sitä, että oon ollut hoidossa. Mie taas vastaan siihen et ilman sitä mie en olisi koskaan tavannut Joonasta. Olin mie monta kertaa miettinyt elämäni aikana, että mistähän se tulevaisuuden mies löytyy, mutta osasto ei käynyt mielessäni.

Ja kun nyt mietin tuota Mirkaa, joka oli osastolla väsyneenä, elämänhalun menettäneenä mie näen samalla todella rohkean ihmisen. Rohkean nuoren naisen, joka haki apua itselleen ennen kuin oli liian myöhäistä. Mie kiitän tuota rohkeaa naista siitä, että olen elossa tänä päivänä.

Oltiin tänään pitkästä aikaa kuvaamassa Maisan kanssa. Taas on kulunut yksi vuosi, jonka aikana oon käynyt läpi uskomattoman muutoksen. Laitan myöhemmin kuvia blogiin. Tällaisia ajatuksia tähän iltaan. Loppuun vielä Johanna Kurkelan upea "Kuolevainen" kappale linkitettynä.

 Johanna Kurkela - Kuolevainen


Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi
Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy
Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen
Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy
Mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen, kuolevainen